Seison keskellä pimeyttä, puristaen kivääriä tiukasti kädessäni. Oikealla puolellani näen taivaanrannan hämärässä hehkussa ison hakkuuaukon ja sen muutamien siemenpuiden hahmot. Vasemmalla puolellani kulkee harmaa jana kohti mutkaa ja sen takaista pimeyttä. Metsäautotien aukko on kapea ja vielä pimeän verhoama. Mietin että jos tuohon pitäisi ampua niin tiukkaa tekisi. Tie jatkuu kohti etelää ja siellä jossakin vähän kauempana on myös itäraja, paikka jonne asti nyt haussa olevia koiria ei saisi päästää. Takaisin hakeminen kun voisi olla aika haastava operaatio.

Ja sitten alkaa outo odotus. Pieni sateentihku vaimentaa kaiken lisäksi ympäristön äänet. Mitähän tästä oikein tulee?

Niin käynnistyi ensimmäinen karhujahtini. Paljon tuosta eläimestä ja sen metsästyksestä on vuosikymmenien aikana kirjoitettu, aika monta tarinaa itsekin tullut luettua. Koskaan en ollut ajatellut että itse joskus olisin pallokorvien perässä Pohjois-Karjalan korvessa. En ollut koskaan ajatellut että se olisi se minun juttuni, tai että itsellä olisi edes kanttia siihen. Niin se elämä kuitenkin nakkelee, ja samassa pimeydessä minun kanssani passitti nyt tiukan asiallinen porukka itseäni huomattavasti kokeneempia karhunmetsästäjiä, Team Karhukopla. Se tekee asian helpommaksi, mutta on karhujahdissa silti omat sävynsä.

Kun  tunnin päästä alun esimerkistä kuuntelin 100 metrin päässä, aukean takana, kohti tulevaa haukkua olin jo täysin myyty. Siinä sitä  yhtäkkiä odotellaan, malttamattomana sormi virittimellä että näyttäytyisikö otso. Jotain puiden välissä vilahteli mutta taisi mielikuvitus tehdä tepposiaan. Vai oliko siellä sittenkin…?

DSC00388-2
Hmmm…puolukassa käy jo vaikka pitäisi olla mustikka-aika?

Tilannetta oli vieläpä edeltänyt vauhdikas passipaikkojen vaihto ja siksi oikeastaan kävelin yllättäen pahki tilanteeseen. Passiin metsäautotietä kävellessäni vain yhtäkkiä tajusin että haukku onkin lähellä. Vaikka vakioreitit olivat hyvin paikallisten tiedossa, osasi tämäkin karhu etsiä reiät. Siksi se oli saanut aikaiseksi nopeita liikkeitä ja käyttäytyi itsevarmasti passimiesten edessä. Edes meidän liikehdintämme ei saanut sitä kääntymään ympäri vaan jääräpäisesti se piti suunnitelmastaan kiinni. Nytkin se melkein onnistui livahtamaan etsimällä tyhjän kohdan, mutta vain melkein. 5:25 aloituspäivän aamuna oli Ilomantsin suunnalla karhu nurin.

Kun tutut kuulivat reissun jälkeen kokemuksistani, alkoi tietenkin heti kysely tyyliin ”no täytyikö vaihtaa kalsarit?”. Ei, ei tarvinnut. ”No oliko hurjia tilanteita?” No ei onneksi ollut niitäkään, ainakaan tällä kertaa. Sekin osaltaan hyvän jahtiporukan ansiota. Vaikka tulihan sitä nähtyä hurjia jälkiä esimerkiksi isomman ja pienemmän karhun kohtaamisesta. Siinä oli puita katkennut ja sammaleita tosiaankin myllätty kun kaksi erämaan valtiasta oli kohdannut toisensa karhujen omalla valtatiellä. Heikohto mustikkasatoko oli saanut isomman ilmoittamaan alueet omikseen? Saa nimittäin olla aika hyvä syy että otsojen ottelu alkaa. Mene ja tiedä, paini oli kuitenkin ollut niin hurjaa että paikalliset olivat jo etsineet pienemmän nallen raatoa, tätä kuitenkaan löytämättä. On se siis peto edelleen, jopa lajitoverilleen.

DSC00390-2
Siinä on pienempi yrittänyt isompaa lajitoveriaan karkuun puuhun kiipeämällä.

Niin. Niihin kokemuksiin. Oli todella mielenkiintoista päästä ensi kertaa toteamaan luonnossa miten käyttäytyy eläin jolla ei ole oikeastaan yhtään luontaista vihollista. Ei, edes ihminen ei sellainen ole koska karhu on kuitenkin juonikas tapaus. Sillä on ison pedon itsevarmuus, valehyökkäyksineen ja niin pois päin mutta toisaalta sillä on myös hyvät vaistot. Viisautensa on todellakin suurta. Onhan karhun vaistot todettu monta kertaa ennenkin, marjastaja kun ei näe samoilla mättäillä marjastaneesta karhusta kuin mahdollisesti ison läjän ja painaumat sammaleessa. Kaupunkilainen luulisi niitäkin useasti hirvenjälkiksi. Montako kertaa sitä on siis itsekin tullut oltua lähellä nallea? Ei voi tietää.

Joka tapauksessa, yleensäkin petoihin liitettävät pelot saavat meidät ajattelemaan suurpedoista miten ajattelemme. Nykytilanne on omituisen vääristynyt, koska siitä osaltaan puuttuu entisaikojen luonnon kunnioitus, osaltaan koska siihen liittyy taas jopa liikaa pelkoja. Sekaan kun on vielä sotkettu liiallista inhimillistämistä. On kaksi ääripäätä jossa toisessa nalle on suloinen karvaturri joka pitää päästä kuvaamaan vaikka se sinkoilisi jopa vaaralliseksi laskettavan stressitilan vallassa asutuksen keskellä. Toisessa taas nähdään ilmestyskirjan peto joka nielaisee meidät kaikki kohta kitoihinsa. Entisajan karhunkaatajan saama gloria on tietenkin osa soppaa. Asioiden järkevästi näkeminen on tässä tilanteessa vaikeaa.

Kun sitten pääsee tekemisiin Karhukoplan kaltaisten erämiesten kanssa, näkee metsien valtiaankin yhtäkkiä  toisessa valossa. Heille karhu on toki kunnioitettava vastustaja mutta sitä on kuitenkin nyt paikoitellen liikaa. Karhu ja muut suurpedot ovat metsän eläimiä, riistaa, kuten muutkin. Gloriallakin on rajansa. Yhtäkään lajia ei saisi yhdestäkään edellä mainitusta syystä nostaa jalustalle. Kun näkee miten paikalliset erämiehet ja karhujen kanssa jo vuosikymmeniä symbioosissa eläneet ihmiset eläimeen suhtautuvat, kunnioitus molempia osapuolia kohtaan kasvaa. Siinä on tosiaan kunnioitusta, mutta silläkin on rajansa. Liika on liikaa ja siksi tasapaino luonnossa on järkkymässä. Kuten on jo aikaisemmin jossain todettu, me tulemme vielä tarvitsemaan myös Länsi-Suomessa, ruuhkaisemmilla alueilla sitä tietotaitoa mitä esimerkiksi Pohjois-Karjalan erämiehillä on.

DSC00288-2
Karhukopla punomassa juonia seuraavaa aamua varten.

Karhunmetsästys ei selkeästikään ole ihan turistimetsästäjien hommia. Moni porukka on tänäkin syksynä lähtenyt vähän henskelit paukkuen karhujahtiin, suurina urhoina, mutta palanneet karhun petkuttamana takaisin. Sekä paikallisten olojen että karhun itsensä tuntemus on jahdin ensimmäinen kulmakivi. Pitää tietää missä ovat tänä vuonna parhaat marjamättäät, vai käykö karhu kenties kaurassa? Miten vuosi on edennyt, ollaanko jo puolukassa vai vieläkö mustikka maistuu? Pitää tietää mitä reittejä pitkin kontio kulkee makuukankailleen. Osa saattaa luottaa siihen että kyllä koirat hommansa hoitaa. Onhan se niinkin, mutta se ei näköjään riitä. Samoja lupia kun on jakamassa moni muukin. Kilpajuoksu on kovaa ja saat pienen etumatkan kun tiedät mitä metsässä tänä vuonna tapahtuu.

Totta kai toimivat koirat ovat toinen karhujahdin kulmakivi. Nyt kun on tullut vihkiydyttyä lajiin vähän enemmän,  itselleni oli yllätys minkälainen keskustelu käy koirarotujen ympärillä. Osa perinteisemmän tyylin kannattavista ei hyväksy muutosta johon itärajalla ollaan jopa pakotettuja. Siirtymä pysäyttävistä pystykorvista enemmän ajavan tyylisiin plotteihin ynnä muihin luppakorviin on yllättänyt varmasti nopeudellaan monet, ja siksi asia nostaa vielä pientä vastarintaa. Sitä kuuluisaa roturasismia. Vaan mitäs teet kun et pysty enää koirakaveriasi jättämään yksin metsään työskentelemään? Asianhan voisi nähdä jopa kotimaisen koirankasvatuksen mahdollisuutena sillä ammuttiinhan viime vuoden Ruotsin isoin karhukin suomenajokoiran työskentelyyn…No, joka tapauksessa molemmille tyyleille on varmasti edelleen käyttöä joten jospa kaikki kukat kuitenkin mahtuisivat kukkimaan.

DSC00321-2
Ainakin näihin kekkereihin mahtuvat kaikki rodut.

Toinen seikka joka tuntuu herättävän keskustelua on tekniikan hyödyntäminen ja siihen liittyvä seuruejahti. ”Omat koirat” ovat pureutuneet näihinkin aiheisiin somessa. Jahti ei todellakaan onnistuisi jos koirilla ei olisi tutkia, mutta ei niillä sentään karhua vielä kauko-ohjata passeihin. Emme mekään saaneet ohjattua niitä kahta aloituspäivän illan karhua koirien edessä passeihin. Niin ne vain löysivät reiät ja painuivat pimeyden suojiin.

Uusien koirarotujen tuoma evoluutio on kuitenkin selvästi muuttanut karhujahtia. Ajavia koiria käytettäessä miehiä tarvitaan enemmän. Seurue on osaltaan myös koirien turva. Pannat pelastavat hyvät jahtikaverit tiukassa paikassa. Niin se vain on, pantojen täytyy toimia ja eikös se ole mukavakin jakaa karhujahdin tunnelman hyvien kavereiden kanssa? Paremmin jahdin nopeista käänteistä pysyy puhelimen ruudulta selvillä, ja hiljaisemmin kuin koko ajan VHF:ään huutamalla. GPS:n käyttämisessä ei siis ole kyse pelkästään koirista, vaan koko metsästäjäryhmän paremmasta tilannekuvasta. Kun tietää että karhujahti ei toimi jos metsässä ollaan kuin perinteinen suomalainen hirviseurue niin voisi todeta että se ihmisten määrä ei ratkaise saalista, vaan porukan toimivuus. Toimiva porukka on osa tunnelmaa ja itse olen edelleen otettu kuinka esimerkiksi Karhukopla toimii. Kiitos vaan porukalle kuinka uuden jäsenen vastaan otitte!

DSC00301-2
Pannat kuntoon, ja tuplavarmistus. Itäraja luo jahtiin ihan omat vaatimuksensa.

Karhujahtikaan ei siis ole enää Kitusen ajan touhuja. Entisaikaan mentiin yksin erämaahan koiran kanssa, annettiin koiran louskuttaa ja lopulta hiivittiin yksin haukulle. Se on edelleen  mahdollista esimerkiksi Lapin saloilla, mutta nykyaika on tullut ainakin Pohjois-Karjalan korpiin. Ja pakkohan asialle jotain on tehdä jos karhukantakin on jälleen huipussaan. Aikaisemmin laji oli matalan kannan vuoksi erilaista.

Nyt täytyy toimia muutenkin monella rintamalla jotta luonnon tasapaino palautuisi. Me ihmiset kun olemme vastuussa siitä että se epätasapainoon on luiskahtanut. Ainakin itse seuraan mieli murheellisena tämän kesän uutisia jänisruton tappamista rusakoista ja muista riistaeläinten epidemioista, Pohjois-Karjalan hirvikannan tilasta ja pikku hiljaa katoavasta kanalintukannasta. Monelle ne tuntuvat olevan samantekeviä mutta itse jätin lähtemättä jopa vesilintujahtiin koska täällä sorsia ei vain ole, kiitos hallitsemattoman supikoirakannan. Hurskastelua tai ei, mutta ei pidä pitää tavanomaisempiakaan riistaeläimiä enää itsestäänselvyyksinä. On tehtävä toimia joilla asiat muuttuvat kokonaisuutena oikeaan suuntaan. Ilmastonmuutos siirtää taigaa koko ajan pohjoisemmaksi, maa petoistuu ja ihmisten toimet muuttavat eläinkantojen tasapainoa koko ajan nopeammin. Tilanne on nyt selkeästi näkyvissä Pohjois-Karjalassa, seudulla jossa erämatkailukin lähtenee kohta näivettymään. Me erämiehet- ja naiset olemme näiden isojen tapahtumien keskiössä. Asiaa pitää pystyä tarkastelemaan kokonaisuutena eikä yhtä lajia omiin siiloihin poteroituneena tuijottaen.

Siksi nykyaikainen karhujahti on tasapainoilua vanhojen jahtiperinteiden ja muuttuvan maailman välillä. Kunnioitus metsää ja sen riistaa kohtaan on edelleen kaiken ydin, sen toteuttaminen vain vaatii nyt uudenlaisia keinoja monella tasolla. Ja suurta viisautta.

Eränkävijät TV-sarja alkaa 2.10. TV1:llä. Ohjelman Facebook-sivuilla traileri.

Lisää karhunmetsästyksestä Suurpedot.fi-sivustolla.

DSC00384-2
Edellisen päivän tiedusteluretki Ari Turusen kanssa. Siitä kulkee metsänelävien valtatie.
DSC00309-2
Porukka kun kokoontuu eri puolilta maata niin ensin vaihdetaan kuulumiset.
DSC00276
Niin se vain valikoitui 1,1-8×30 ajojahtiputki useammin passeihin, siksi tiukkoja välejä niissä oli.
DSC00356
Hyvä porukkahenki on iso osa jahtikokemusta. Toisia kunnioittamalla ja hyvällä huumorilla se säilyykin.
DSC00364-2
Tiukkojen tilanteiden jälkeen hymy herkässä.
DSC00370
Yksi kaataja mutta yhteistyön tulos. Hyvä koira joukkueen libero.
DSC00385
Riistan kunnioittaminen kaadon jälkeen on osa karhujahdin syvää perinnekoodistoa.
DSC00401-2
Kaadon jälkeinen tutkimus antaa taas lisää tietoa.
DSC00405
Helpotus leijuu pohjoiskarjalaisessa metsässä, nyt ovat paineet pois.

 

Languages

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *