Pari artikkelia sitten tuli jo mainittua visiitistäni Lahden Silmäasemalla optikko Timo Koljosen luona. Uudet arkilasini saapuivat, ja ovat olleet nyt käytössä jokusen viikon. Kokemus on ollut kieltämättä jälleen…eh…silmiä avaava.

Vaikka optisten laitteiden kanssa on tullutkin useampi vuosi puuhattua, aina se yllättää miten optiikaksi kutsuttu luonnonilmiö ja varsinkin ihmisen näköaisti käyttäytyvät. Siksi päädyimme Timon kanssa myös kirjoittamaan sarjan artikkeleita aiheesta metsästäjän näköaisti. Aloitetaan perusteista eli näön tarkkuudesta ja siihen vaikuttavista asioista.

Tyypillinen näöntarkkuustesti: Paljon mitä lie kirjaimia.

Näkeminenhän on hyvin mielenkiintoinen tapahtuma, jossa silmämme ovat luonnollisesti keskiössä. Silmämme ovat kuin kaksi kuvanvakaajalla varustettua kameraa. Paitsi ettei yksikään kamera ole vielä pystynyt kopioimaan silmän toimintaa tärkeimmissä asioissa. Toisinpäin ajatellen silmällä on puolestaan muutamia rajoitteita verrattuna nykyaikaisen kameran optiikkaan.

Kun valonsäde saapuu silmään se läpäisee linssin samalla tavalla kuin kamerassa tai tähtäinkiikarissa tapahtuu. Silmässä on kuitenkin vain yksi linssi, eikä siinä ole muuttuvaa polttoväliä kuten kameran linssissä on. Me metsästäjät käytämme siis muuttuvaa polttoväliä tähtäimissä kun muutamme sen suurennusta.

Silmä ei kuitenkaan suurenna mitään. Sen polttotaso eli “kenno” on myös hyvin pieni verrattuna tyypillisen kameran kennoon. Jos normaali järjestelmäkamera piirtää kuvan noin 22×15 mm alueelle, silmässä itse tarkan näön alue on noin 1,5×1,5 mm kokoinen kuoppa verkkokalvolla. Jos kamerassa tuolla alueella on noin 18-24 miljoonaa pikseliä, niin silmän tarkan näön alueella on 7 miljoonaa. Silmän “pikselikoko” eli yhden tappisolun koko on hyvin pieni. Siksi on erittäin jännittävää että silmä pystyy eri asennoissakin peilaamaan linssin läpi tulevan kuvan noin pienelle alueelle.

Kaikissa optisissa laitteissa on kuva- eli polttotaso. Kamerassa kenno, silmässä verkkokalvo. Tähtäimissä on yleensä useampikin.

Silmällä on myös äärimmäinen tarkennuskyky. Kun siirrätte katseenne kohteesta toiseen, silmämme automaattinen tarkennus toimii nopeammin kuin ehdimme huomaamaan. Palataan tähän aiheeseen myöhemmissä artikkeleissa.

Jos analysoitte tarkemmin näkemäänne, huomaatte että näkömme on tehty hahmottamaan terävästi vain pienen alueen näkökentästämme. Keskialueen, eli terävän näön alueen lisäksi näkömme käyttää noin 130 miljoonaa verkkokalvon reuna-alueilla olevaa sauvasolua hahmottamaan muunmuassa liikettä. Tämä tarkan näön ulkopuolella oleva liikkeelle herkempi alue on se mikä tekee silmästämme yhdellä tavalla poikkeuksellisen. Tarkka näkömme on siis suppeampi kuin esimerkiksi kameroissa tai tähtäinkiikareissa, mutta havaitsemme liikettä laajemmin.

Se isoin hämmästyksen aihe on kuitenkin se, miten silmälle hahmottavat etäisyyksiä. Näkökyky on ketju tapahtumia jossa kuva vastaanotetaan (Silmä) ja vieläpä tulkitaan (Aivot). Silmä hahmottaa asioita, mutta stereonäkömme tehdäänkin kuvan “prosessointivaiheessa” aivoissa. Juuri tämä on se vaihe näkökyvyssämme jota ymmärrämme vieläkin melko heikosti.

Näön kautta kokemastamme iso osa tulee siis tulkintavaiheesta. Samasta syystä me metsästäjät törmäämme useimmin juuri tulkintavaiheen haasteisiin ammunnassa. Haulikkoampuja on voinut törmätä siihen, että hallitseva silmä onkin se toinen eli eri kuin ampujan kätisyys. Asia joka ehdottomasti vaikeuttaa haulikon ja maalin oikeanlaista linjaamista. Osa kiväärillä metsästävistä on puolestaan havainnut ettei pysty käyttämään punapistetähtäintä koska ei vain onnistu muodostamaan stereokuvaa kunnolla. Molemmissa tapauksissa tuntuu kuin näkisi vain toisella silmällä, tai että yhtäkkiä se “väärä” silmä liimaantuukin kohteeseen ja alkaa hallita tapahtumia. Lopputulos on että osuma on muualla kuin maalissa. Kolmas aika usein vastaan tuleva haitta on se, ettei valopiste näytäkään olevan keskellä ristikkoa. Ei, uusi laatuputki ei voi olla yleensä rikki. Aiheuttajana on ilmiö joka vasta aivan juuri on vähitellen ryhdytty tunnistamaan.

Siitäkin lisää seuraavassa osassa. Tässä kohtaa on tärkein tiedostaa että monessa näistä ongelmista on kyse siitä että aivojen rakentaman kahden silmän yhteiskuvan tulkinta, fuusio häiriintyy. Aivot eivät vain pysty suoriutumaan tehtävästään koska silmien näkökyvyssä on riittävän paljon poikkeamia.

Palataan nyt näön tarkkuuteen. Kaikissa optisissa laitteissahan tavoite on se, että linssien läpi tuleva kuva piirtyy kuvatasolle. Tämä kuvataso on siis paikka jolle valosäteet pituusakselin suunnassa keskittyvät. Kyseessä voi olla tähtäimen ristikkotaso, kameran kenno tai silmän verkkokalvo. Joissain optisissa laitteissa valonsäteet osuvat samaan pisteeseen, polttopisteeseen eli kuvatasolle, useammankin kerran. Näin käy esimerkiksi kiikaritähtäimissä. Siksi kuvatasoja voi olla useita. Ensin kuva tulee läpi objektiivista, jolloin saadaan aikaan ensimmäinen kuvataso. Sen jälkeen tähtäimessä alkaa vielä se osuus joka suurentaa kuvan, ja jossa linsseillä vielä kerran on polttopisteensä. Toisin sanoen kuvataso. Tässä osassa on myös nykyisin pääsääntöisesti se ristikko. Tästä syystä siis puhutaan 2. kuvatason ristikosta.

Tässä siis normaali näkö. Kohteesta singahtavat valonsäteet osuvat pituussuunnassa täsmälleen kuvatasolle eli verkkokalvolle, ja sivusuunnassa juuri tarkan näön pisteeseen.

Ketjussa on vielä aina myös se viimeinen kuvataso, eli silmänpohja. Jos optinen laite ei ole tarkennettu oikein, ei kuva piirry täsmälleen kuvatasolle. Kuva piirtyy joko kuvatason etu- tai takapuolelle. Tällöin ei myöskään silmä pysty työtään hoitamaan ja kuva ei piirry terävänä. Aivot pystyvät korjaamaan uskomattomia asioita tulkintavaiheessa mutta rajansa kaikella. Jos vielä tätä prosessia sotketaan sopimattomilla laseilla, ei laatutähtäimestä todellakaan ole hyötyä.

Silmän taittoviat ovat nimenomaan kuvatasoon liittyviä ongelmia. Kun kuva piirtyy verkkokalvon etupuolelle, puhutaan likinäköisyydestä tai likitaittoisuudesta. Ihmisen kaukonäkö on siis heikentynyt siitä syystä että silmä onkin jostakin syystä esimerkiksi pidentynyt sen linssin polttoväliä pidemmäksi. Kuvataso ja linssi ovat siirtyneet kauemmas toisistaan. Tämä korjataan arkipäiväisesti koverilla linsseillä, eli “miinuslinsseillä” koska silmän taittovoimaa lievennetään lasien avulla.

Likitaittoisuudessa silmän taittovoimaa on liikaa ja kuva ei heijastu verkkokalvolle asti. Kaukana olevat kohteet näkyvät sumeina.

Kaukotaittoisuus, tai kaukonäköisyys on vastaavasti taittovirhe jossa kuva heijastuu usein verkkokalvon takapuolelle. Linssin ja verkkokalvon, “kennon” etäisyys on puolestaan lyhentynyt tai silmän taittovoima muuten heikentynyt. Lopputuloksena on että lähinäkö on heikentynyt eli lähellä olevat kohteet eivät piirrykään silmiin terävinä. Silmän mukautumiskyky ei enää riitäkään tarkentamaan sekä kauas että lähelle. Polttoväliä saadaan tässä tapauksessa muokattua kuperilla linsseillä. Ne siirtävät kuvan polttopisteen, eli siis kuvan, takaisin verkkokalvolle.

Kaukotaitteisuudessa silmässä on liian vähän taittovoimaa ja kuva piirtyy tyypillisesti verkkokalvon taakse.

Kolmas taittovirhetyyppi on hajataitto. Tässä on puolestaan kyseessä tilanne jossa silmä taittaa valoa eri tavalla riippuen siitä, tuleeko valo vaaka- vai pystysuunnassa. Erisuuntaiset valonsäteet osuvat siis eri pisteisiin eli samasta lähteestä syntyy kuvia tavallaan useita mutta hivenen eri kohtiin riippuen siitä kumpaa versiota hajataitosta silmässä on. Kuvan ääriviivat ovat sumeita, tai ääriviivan viereen piirtyy varjo. Nämä kuvatkin voidaan siirtää piirtymään samaan kohtaan asia linsseillä korjaamalla. Hajataiton korjauksen yhteydessä puhutaan sylinterikorjauksesta ja sen astemääristä. Silmälasireseptissä lukee siis jossakin kohtaa “cyl” ja perässä luku asteenmerkillä varustettua.

Nämä kolme taittovirhettä ovat siis ne perinteiset joita optikko kuin optikko päivittäin korjaa satoja.

Jos joudut ruuvaamaan tähtäinkiikarin diopteri- eli tarkennussäätöä paljon, sinulla voi olla myös jotakin taittovirheistä.

Taittovirheet ovat myös se perinteisin haaste metsästäjälle. Kivääriampuja huomaa asian kun joutuu käyttämään paljon tähtäimen diopterikorjausta saadakseen kuvan teräväksi. Toinen kivääriampujan haaste on että silmälaseja käyttäessä pään asento alkaa vaikuttamaan ratkaisevasti myös kuvan terävyyteen. Mitä enemmän taittovirhettä on, sitä enemmän lasien terävä alue myös keskittyy silmän eteen. Jos pään asento pakottaa ampujan katsomaan linssin yläreunan läpi, linssien tekemä korjaus ei enää autakaan vaan kuva on jälleen sumea. Tästä syystä yksi perusasia kivääriampujalle on saada ampuma-asento sellaiseksi että pää on mahdollisimman pystyssä. Taittovirheillä ja asesopivuudella on siis myös yhteytensä.

Asesopivuuden merkitys korostuu silmälaseja käyttävillä metsästäjillä koska linssin taittovirheitä korjaava hionta on vain osassa linssiä. Tähdätessä pitäisi pystyä katsomaan sen läpi.

Haulikkoampujalle taittovirheet luonnollisesti esiintyvät samalla tavalla. Kohde ei näy terävänä. Haulikkoammunnassa taittovirheisiin liittyy kuitenkin myös omia haasteitaan, erityisesti siinä kohtaa kun silmien taittovirheen määrässä on suuri ero silmien välillä. Tällä asialla voi olla yhdistettynä muihin näköhaasteisiin suhteellisen paljonkin vaikutusta stereonäköön. Siitäkin lisää seuraavassa osasssa.

Yksi iso näön tarkkuuteen vaikuttava asia, joka metsästäjän erityisesti kannattaa ottaa huomioon on se jota edullisemmat peruslinssit eivät pysty ottamaan huomioon on silmän epäsäännöllinen muoto. Silmä on orgaaninen elin jonka muoto ei välttämättä ole ihan niin matemaattisen säännöllinen kuin linssi. Tästä voi aiheutua se, että jollakin silmän alueella esiintyykin eri määrä taittovirhettä kuin muualla. Silmän verkkokalvolla voi olla kuoppia, monttuja ja pullistumia jotka aiheuttavat sen, että tietty osa kuvasta ei piirrykään siinä pisteessä aivan kuvatasolle. Syntyy siis mikroskooppisen pieni osittainen taittovirhe, joka luonnollisesti vaikuttaa taas kuvan terävyyteen juuri tuossa kohtaa silmää.

Perinteiset optikon mittausmenetelmät eivät tätä kaikkea pysty huomioimaan, mutta juuri tätä ongelmaa korjatakseen ZEISS on kehittänyt iScription-menetelmänsä. Siitä kirjoittelin jo ensimmäisessä aihetta sivuavassa artikkelissani, mutta kerrataan vielä. ZEISS iScription siis mittaa silmää huomattavasti useammasta pisteestä (1500 pisteestä) kuin perinteiset menetelmät. Siksi se pystyy huomiomaan pienimmätkin poikkeamat silmän muodossa ja näön tarkkuus saadaan 100% kohdalleen. Lisäksi järjestelmä huomioi perinteisiä menetelmiä paremmin henkilökohtaisen pupillin aukeamisen. Kun iScription-menetelmällä määritellyt linssit vie esimerkiksi hämärään, eron kyllä huomaa. Uusien lasieni kanssa ajellessa menetelmän vaikutus kuvan kontrastiin ja terävyyteen erityisesti pimeän aikaan liikkuessa on ollut helppo havaita. Kuvan terävyys keskeisen näön alueella on muutenkin parantunut, luonnollisesti sillä nyt minulla on juuri minun silmälleni räätälöidyt lasit. Aivan kuin se haulikon mittatilausperä.

Optikko Timo Koljonen räätälöimässä jälleen yhden asiakkaan laseja, ZEISS iScription-menetelmän avulla.

Languages

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *