Asvaltti rapisee nastojen alla kun käännän auton alas tienpenkalle, kivikkoiselle mönkijäuralle joka katoaa jonnekin mäen taakse. Siellä se kiemurtelee halki vaivaisen koivikon, ylittää puroja ja jänkiä ja päätyy ainakin kartan mukaan lopulta kaukana erämaassa olevan järven rannalle. Sinne olisi itsekin tavoite hetkeksi kadota, ainakin seuraaviksi muutamiksi päiviksi.

Jokasyksyinen riekkoretki on taas alussa. Eilisen pitkä ajomatka tuntui kummasti etenevän kun polte pohjoiseen sai ahmimaan kilometrejä, Nyt ollaan jo kohteessa ja vuoden yksi huippuhetki tässä ja nyt.

dji_0113-2
Jos tämä tie ei ime mukaansa niin mikä sitten?

Odotukset ovat kuitenkin hieman moninaiset. Tämän vuoden lintutilannetta on tietenkin tullut seurattua koko vuosi, ja kuten kaikki hyvin internetin palstojen perusteella tietävät lintukannat ovat taas kohti aallonpohjaa. Vaan se internetti kun ei aina ihan kaikkea vielä tiedä.

Moni epätoivoinen on pitkin syksyä somessa kysellyt että missä niitä lintuja vielä oikein olisi. Niiden muutamien komeat kaatokuvat ukkometsosta eivät ainakaan lievitä niiden tuskaa, jotka ovat saaneet tarpoa tyhjiä metsiä viikonkin. Selkeää on se että kantojen paikalliset vaihtelut ovat koko ajan parin viime vuoden aikana korostuneet.

Siksi moni onkin laittanut toivonsa riekkoihin. Mustaa lintua kun ei ole niin Metsähallituksen lupamyynti on saanut varmasti kokea koko paineen kun tavoite onkin siirretty valkoiseen. Se näkyi jo sillä kohtaa kun itsekin suunnittelin toisesta lupaerästä vielä ottavani joitain päiviä ihan uusille alueille. Ei vain ollut enää toisessa aallossa lupia tarjolla. Metsähallitus teki toisaalta viisaasti että lähti rajoittamaan kanta-arvioiden varmistuessa lupia. Tämäkin kuitenkin sai terävääkin kritiikkiä aikaiseksi, koska epäiltiin että kesän säiden vuoksi poikueet olisivat vielä olleet laskentojen aikaan piilossa. Samoin koko riistakolmiolaskentaa kritisoitiin.

_mg_9473
Tätähän sitä taas tavoiteltiin. Nuoren koiran ensimmäiset riekot parin vuoden takaa.

Itselleni tuo oikeastaan on se ja sama. On hyvä että on edes jokin mekanismi rajoittaa metsästystä jos tilanne siltä näyttää. Silti nykyajan metsästykseen kuuluu että se viimeinen rajoitin on omassa liipasinsormessa. Jokaisella meillä pitää nyt olla malttia ja moraalia ja arvioida omat tiputuksensa sen mukaan mitä maastosta löytyy, ei sen mukaan mitä luvassa kiintiönä lukee.

No, tilanne sai kuitenkin taas pohtimaan koko metsästysmatkailun tilaa. Itse olen useissa käänteissä puhunut sen puolesta, että metsästys voisi olla toisen rakkaan asian, maaseudun pelastaja. Se vain vaatisi vanhojen rakenteiden radikaaliakin muutosta, eikä tähän varmasti löydy edelleenkään tahtoa. Suljettu metsästysseurakulttuurimme on muodostunut hirviseurueiden ympärille ja tuon kotimetsiemme arvostetuimman lihakarjan pohjalta määräytyvät myös muut metsästyslajit melko pitkälle. Mutta, miksei pienriistan pyyntiä voisi silti erottaa hirvenmetsästyksestä valtakunnallisestikin? No, ei mennä siihen asiaan sen enempää.

Sen sijaan nautin nyt pakkasaamun puraisusta. Ensimmäisestä sellaisesta. Keli on kirkas ja koko edessä avautuva laakso jänkineen on timanttien kuorruttama. Kiristän tutkapannan seisojani kaulaan ja käännän pannan päälle. Hetken saisimme odottaa paikkaa, ja varmasti katveenkin löytäisimme mutta minulle panta on sekä koiran turva että koulutusväline. Kyllä, seisojan pitäisi tiedottaa jotta se olisi täydellinen seisoja, mutta kyse paljosta muustakin. Pannan avulla pystyisin nyt tällä reissulla tarkkailemaan miten nuorehkon koiran haku on auennut, ja jääkö se nyt seurailemaan kulkuamme johonkin puskan taakse. Alkukaudesta kun oli havaittavissa että etelän risukoissa meillä oli pientä yhteistyöhaastetta. Koira pysähteli jonnekin piiloon tarkkailemaan mihin kulkisin. Itseni aiheuttama ongelma tuokin, olin puuttunut liikaa sen hakuun. Kyllä se itse tietäisi, kunhan vain luottaisin parhaaseen työkaluuni, koirani nenään.

dsc02592-2
Hitaasti talvi hiipii tänä vuonna Inariinkin.

Hyvin haku heti lähtikin liikkeelle. Suhteellisen harvassa koivikossa näki kuinka liivit vilkkuivat säännöllisesti jossakin näkökentässä. Välillä koira vilahti nokan edestä, yhteydenpitolenkillään. Juuri näin! Aivan kuin ympäristö olisi vapauttanut myös koiran kahleistaan. Tyytyväisyys valui matkan edetessä joka soluun. Juuri tuossa, koiran hyvässä työskentelyssä, on iso osa omaa metsästyskokemustani.

Suuntaamme jahtikaverini kanssa tuuleen, kohti länttä, pois tien varresta ja tarkkailemme samalla miten poroista näkyisi merkkejä maastossa. Työt ovat nyt pakkasen tultua käynnissä ja koska sen homman hankaluuden tietää, emme halunneet sotkea poromiesten päivää. Voisimme ihan hyvin väistää kokonaan toisille alueille jos tokkaa oltaisiin viemässä aitaan reitillämme. Aika ikäviäkin vastakkainasetteluja aiheesta oli syksyn mittaan interwebin ihmeellisessä maailmassa nähty. ”Paikalliset vs. etelän varikset”-keskustelussa unohtuu moni asia. Varsinkin se että Lappi nyt sattuu olemaan kansallisomaisuuttamme, mutta samalla joidenkin koti ja työmaa. Kaikesta tästä tietämättömänä koira jatkaa töitään ja tutkan ruudulle syntyy tasaiseen luovi toisensa jälkeen, juuri tuulen mukaisesti.

dsc02603-3
Pientä neuvonpitoa tauolla. Missähän ne linnut, pohtii koirakin.

 

Päivän edetessä ja matkan taittuessa henkinen painolasti kevenee joka metrillä. Taas ollaan täällä, ylimmässä Lapissa, sielunmaisemassa. Hyvässä seurassakin vielä. Ei mihinkään kiire, ei stressiä, ei tavoitteita. Jonkun tilanteen kun koiralle saisi, se riittäisi. Tätähän tämä, ulkoilmaturismia aidoimmillaan. Maisemien ihailua, erämaan karuudesta perspektiivin hakua. Omalta pieneltä osaltani Lapin matkailun hiljaisemman hetken tukemista, ovathan tutut yrittäjät taas ottaneet lämmöllä vastaan. Heitä tukee omalla pienellä osallaan mielellään, vaikka mikään ei korvaa sitä määrää lämpöä ja huomioimista jota Neljän Tuulen Tupa meille on tarjonnut.

Ja löytyihän niitä riekkojakin. Ei paljoa mutta kuitenkin. Erityisesti mieleen jää viimeisen lupapäivän tilanne, jossa koira vie minua ensimmäisten maajälkien tarkastuksen jälkeen liki 300 metriä, pää pystyssä tiukkaan ilmaan leviävää hajukenttää haarukoiden. Sinne se lopulta jämähtää pysyvästi, hajun alkulähdettä pienelle kummulle seisten. Kun valkoiset linnut pärähtävät ilmaan kaukaa koiraa lähestyäni mielessäni ei ole lainkaan kiukkua, ei harmistusta. Koira teki taas työnsä. Se ja ympärilläni avautuva Lappi ovat minulle tärkeintä.

Nii-in. Hienointa nykyajan metsästyksessä on se, että siihen voidaan liittää todella paljon muitakin arvoja. Ainahan luonnon tuntemus ja kunnioittaminen, sen tasapainon vaaliminen ovat lajiimme kuuluneet, mutta on siinä paljon muitakin näkökulmia. Matkailu ja maisemat, koko maan asuttuna pitäminen, koirat, luotttoystävät. Paljon. Kyllä metsästys vain on hieno tekosyy pienelle retkelle.

PS. Viimeisimmät tiedot pohjoisesta kertovat että kyllä lintuja on. Ne eivät vain löytyneet turistityyliin tienvarsista…Sama tuo. Sain mitä hain. Mielenrauhaa ja kasan kuvia

dji_0105-2
Niinpä- Taas tie vie miestä. Eikä ihme.
dji_0012-2
Kaikenlaista löytää kun katselee vähän ympärilleen.
dsc02645-2
Sipposta haulikkoa on mukava kanniskella.
dsc08230-2
Pääsisikö tuosta ihan tunturiin asti?
dsc08286
Jotenkin se luonto vain osaa kiteyttää viimeisen illan auringollaan koko reissun.
dsc08306
Iltarusko enteilee väreillään jo kaamosta.

Languages

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *