Kausi on pyörähtänyt nyt todenteolla käyntiin kun sekä jänis- että sorkkaeläinkaudet ovat alkaneet. Siksi on aika myös kaivaa blogi kesälomalta ja palata edellisen viikon tunnelmiin.

Oma kausi kun koki taas kohokohtansa jo heti elokuussa. Ei, ei ne lättänokat vaan ne itärajan karvaisemmat kohteet. Kyllä, Team Karhukoplan karhujahti räjähti taas käyntiin ja vieläpä melko monimutkaisesti.

Porukka on taas koolla. Hyvä porukka on tärkeä osa kokemusta.

Karhujahtihan on yksi niistä metsästysmuodoista jotka ovat vähän niin kuin rakennemuutoksen kourissa. Samoin koko suomalainen metsästyskulttuurimme. Luonto petoistuu ja säät säätelevät yhä enemmän ja enemmän asioita. Tämähän näkyi viime viikollakin kun valtion kanalintuluvat tulivat myyntiin. Säillä ja suurpetojen määrän kasvulla oli tämän kauden avauksessakin selkeästi merkittävä rooli siinä, miten metsästettiin ja miten onnistuttiin.

Voisi luulla että petojen, esimerkiksi karhukannan kasvu helpottaisi jahtia. Tulihan Ilomantsiinkin nyt 11 lupaa enemmän kuin viime vuonna. Karhun luulisi olevan helppo löytyä. Kannasta kertoo paljon se, että vaikka lupia oli noin paljon enemmän jahti kesti lopulta vain 6 päivää. Jo kesän aikana tehdyt pentuehavainnot loivat pohjaa tälle, sillä jos ennen 2 pentua oli sääntö, nyt Ilomantsin karhut tekevät sännönmukaisesti 3 poikasta. Olipa kesän aikana useaan otteeseen havainto myös 4 jälkeläisestä yhdellä emolla.

Vaan eihän se löytäminen vielä mitään, vaan koirien pitäisi pysyä vielä jäljelläkin ja jaksaa painaa karhun kintereillä.

Lämmin sää ja vuosittain vaihtelevat marjasadot pistävät aina vähän miettimään.

Tämä oli se kohta jossa avauspäivänä oli ainakin Koplalla se suurin haaste. Oli toki muitakin muutoksia. Kesän jäljiltä mustikkaa oli paikoin todella heikosti ja se näkyi monin paikoin selkeästi eläinten käyttäytymisessä. Mustikkasadon alueelliset erot olivat poikkeuksellisen suuret. Jo pelkästään sellainen yksityiskohta, kuin karhun reitti koirien saavutettua sen juorusi että jotakin uutta metsien kätköissä oli tapahtunut. Karhut eivät enää kulkeneetkaan tuttuja reittejä kohti itärajaa, vaan käyttöön oli otettu selkeästi ns. Varauloskäytävät.

Tämä kertoo siitä että tutuille reiteille, kapeikoille järvien välissä oli parkkeerannut isomus, ja vallannut vähäiset paikalliset mustikkavarannot itselleen. Ymmärrätte varmasti yhtälön: Enemmän karhuja + Vähemmän mustikkaa = Kovempi kilpailu ravinnosta. Viljahan ei ollut kesän takia lähellekään syömiskelpoista joten yhtälö on luonnollekin haastava. Merkit kertoivat että maastossa liikkui röllikkä jolla jäljen leveys on 18 cm, elonpainon liikkuessa todennäköisesti 250-300 kg välillä.

Ensimmäinen veto takana ja seuraavaa suunnitellaan. Jossakin tuolla metsissä on useampikin nalle odottamassa.

Tämän jötkäleen jäljillä oltiin myös avauspäivänä, mutta jos jo klo 4 aamulla kokoontumisen aikoihin lämpötila oli 20 asteen paikkeilla ei ollut vaikea arvata miten vaikea päivästä tulisi. Vaikka perässä mentiin rauhassa liinassa työn tarkkuuden takaamiseksi, jälki kuivui ja haihtui jossakin kohtaa ja jäljityksestä tuli turhan haastavaa.

Toki tulostakin saatiin. Kun löytyivät mustikat, löytyivät myös karhut. Lisäksi kun keli vihdoin muuttui ja pieni sade kasteli kankaat, alkoi myös tapahtumaan. Siltikin jahtipäivien yhteydessä oli helppo huomata taas eräs karhunmetsästyksen rakennemuutoksen yksityiskohta: Paksuturkkisten pystykorvien käyttölämpötilat kohosivat huomattavan aikaisin korkealle, kun taas lyhytturkkiset ajavat rodut, eli plotit jaksoivat painaa useammankin tunnin.

Aamun klo 3:30 kokoontumisessa kun on hieman tihkua ilmassa niin odotuksetkin nousevat heti.

Se aikaisempi syy plottien käyttöön, susikannan runsaus, toki säilyi edelleen. Jos maastosta löytyi tiheämpään susien jälkiä kuin hirvien, ei ole vaikea arvata mitä kävisi pystykorvalle joka jätetään useammaksi tunniksi seisontahaukkuun. Tämä perinteikäs ja hieno jahtimuoto valitettavasti kävi taas tämänkin vuoden karhujahdissa jo erään koiran kohtaloksi, vieläpä kaiken lisäksi lähellä länsirannikkoamme. Valittelut vielä sinne, tutuille koiranomistajille. Ajatus on kanssanne.

Siksi tosiaan Koplakin valitsi taas taktiikakseen tutun: Aikaisin aamuyöllä jälkiä etsimään, sitten koiria pareittain perään. Sekin on turvallisuustekijä. Kaksi plottia pystyy suojaamaan toisiaan paremmin. Toki siellä metsässä pystykorvatkin kulkivat ja töitä tekivät, Koplalla kun koiria riittää monesta rodusta. Nämä jahtitoverit ovat metsästyksen toinen kulmakivi paikallistuntemuksen lisäksi.

Maanantai ja tiistai, jahdin 2. ja 3. päivä olivat melkolailla toisintoja toisistaan. Aamulla heti vartin haun jälkeen karhu oli liikkeellä, molempina päivinä vielä melko säännönmukaisesti samasta kohtaa kankaalta poistuen. Molempina aamuina matka jatkui samoja ojannotkoja ja suonreunoja, mutta ensimmäisenä aamuna ei ehditty kunnolla eteen koska reittivalinta tosiaan oli hieman yllättävä. Se vanha mamma säästi nahkansa, juonikkuutensa kun oli sitä luokkaa ettei siitä saatu edes peitteisellä suolla vihjettä ennen kuin koirat tulivat perässä. Ne kertoivat että karhu oli hetken pyörähdellyt ketjumme edessä lähimmillään 150 metrin päässä, kunnes lopulta oli saanut hajuaistinsa ansiosta selvitettyä ketjun viimeisen miehen. Tokihan tämä karhu oli vielä pyyhkäissyt lähes vierestä ulos ringistä, kuin keskikynttä meillä näyttäen. Vielä kun se tassutteli pari kertaa passeista läpi niin jahti päätettiin lopettaa. Mamma oli henkensä ansainnut.

Kohta mennään!

Seuraavana aamuna lähtö oli lähes toisinto, karhu liikkeelle samalta suonreunalta mutta sitten peli muuttuikin koska olimme jo osanneet varautua. Tällä kertaa päällikkö Ari johti joukkonsa heti katkaisemaan tietyn tien ja järven välisen kankaan.

Siinä kun seisoin valoistuvassa aamussa, pienellä ensiharvennusmännikköä kasvalla harjanteella, pääsin jälleen kokemaan sen miten vain karhujahdissa tunnelma voi tiivistyä niin kiinteäksi että sitä voisi puraista.

Selän takana jossakin parin kilometrin päässä oli itäraja, siinä välissä asvalttitie jonka yli ainakaan koiria ei enää sopisi päästää. Muuten pantojen saaminen takaisin voisi olla haastavaa. Tracker Supra tosin taitaa venäjäksi olla aika sama?

No, siinä se kuitenkin oli. Tilanne. Saimme seurata jo lähes pari kilometriä karhun melko rivakkaa taivalta kohti passiketjuamme. Alussa olimme autoparini kanssa vain kaksin siinä vallilla puolustusasemissa, mutta pian porukastamme loputkin saapuivat vahvistamaan linjaa. Tiheän pusikon takia itselläkin oli lähes ainoat sektorit joko 50 metriä suoraan eteenpäin, tai sitten viistoon taakse pieni pätkä. Korvissa soi vielä päällikön toteamus “iso karhu tiestä yli!”

Siinä sitä sitten odoteltiin, isoa. Lähellehän se pääsisi jos tässä pitäisi ampua…Ensimmäinen laukaus lähtisi maksimissaan 50 metrin matkalta ja päässä raksutteli kuinka monta kertaa Blaserin ehtisikään ladata ennen kuin karhu olisi jo varpailla. Ja tutkassa 5 sekunnin välein päivittyvä suunta oli edelleen melko tarkkaan siihen omaan passiin…No, kyllä se kesän harjoittelun perusteella ainakin kolme kertaa ehtisi yskäisemään 9,3 mm Naturaliksen taipaleelle…

Hetki jolloin kaikki pysähtyy. Ensimmäinen laukaus on kaikunut aamussa.

Noin vajaa kilometri ennen ketjuamme tutkapuhelin siirtyi hiljaa reisitaskuun ja peukalo virittimelle. Plottiparin sumusireeni kaikui jo jossakin suon takana sumussa. Haukun tiheys kertoi etteivät koirat olleet kaukana perässä, vain vajaa 200 metriä. Niiden edellä tuleva kohteemme siis olisi hyvin pian tässä…

Viime hetkessä ajon vieressä, samansuuntaisesti kulkevalla metsäautotiellä on liikennettä ja karhu päättää hivenen korjata suuntaansa. Se ei suuntaakaan enää suon läpi kulkevalle särkälle vaan päättää valita suon vasemman reunan. Se reitti ohjaa karhun kulun viereisille passimiehille ja pian vaimennettu Blaser .375 H&H yskäiseekin jossakin lähellä. Hetkeksi maailma pysähtyy, hengityskin salpautuu. Missä karhu, osuiko, missä se menee? Muutaman sekunnin päästä elämän filminauha jatkaa taas normaalia kulkuaan kun aamun hämyssä kuuluu toinen laukaus. Se varmasti oli se joka päätti lopullisesti tämän metsänhovin jäsenen kulun.

Niin olikin, pian kuuluu radiosta ampujan rauhallinen “karhu nurin”. Olihan tällä miehellä jo muutama kokemus vastaavasta tilanteesta.

Tällaiselle aloittelijalle nuo kaikki hetket ennen kaatoa kuitenkin tiivistyvät yhtä tiukaksi kokemusvyyhdiksi kuin kahvi Esson baarin pannun pohjalle. Ei onneksi yhtä kitkeräksi mutta tiiviiksi. Tämä karhujahti on todellakin jahtimuoto jossa parhaimpiin elämyksiin ei tarvita edes kaatoa. Jälkikäteen ajatellen nuo sekunnit ennen laukausta ovat ehkä 30-vuotisen jahtiurani parhaita.

Kiitos taas hyvälle porukallemme että olen saanut kunnian ne kokea, kiitos metsän jumalille että antoivat taas arvokkaan lahjansa. Näillä hetkillä elää taas pitkään.

Metsän jumalat ovat olleet suosiolliset. Kiitos siitä.
Nykyaikainen karhujahti on toimivan porukan ja hyvien koirien touhua. Maailma muuttuu.

Tämä on se mukavin osuus vaikka hiki tuleekin.

Languages

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *